Äiti on vähän väsynyt

Heips,

Kulunut kuukausi on ollut jotenkin tosi rankka. Ensin alkoi sellainen vaihe, että Isla ei suostunut illalla menemään omaan sänkyyn nukkumaan. Nukuttaminen viereen/syliin saattoi kestää tuntitolkulla. No, siihen tuli joku tolkku, kun Kimi alkoi hoitaa illalla nukutukset. Jos minä yritän nukuttaa muksuja, niin ainakin Isla takertuu syliini eikä suostu olemaan missään muualla. Hyvänyönpusujen ja sylittelyn jälkeen siis isin syli kutsuu, vaikka siitä alkuun kova huuto tuleekin. Kimin lempeän jämäkkä tyyli laittaa muksut nukkumaan toimii, ja iltahuudotkaan eivät enää kestä kauaa. Minun pitää vain pysyä poissa näkyvistä ja hiljaa siihen asti, kunnes ovat kunnolla unessa. Molemmat ovat myös herännneet joka yö (ainakin toinen) ja pahimillaan valvoneet monta tuntia putkeen. Päivällä Isla ja Luka ovat mustasukkaisia sylistäni, mutta yöllä tilanne on ihan mahdoton, jos tyypit ovat yhtä aikaa hereillä. Viime yönä Kimi sai kuitenkin Islan rauhoittumaan omaan sänkyyn, mikä oli ennenkuulumatonta! Olen itse aina nostanut Islin heti yöllä viereen, koska omat rauhoitteluyritykset eivät ole koskaan auttaneet. Joskus Isla nukahtaa viereen nopeasti, mutta joskus pyörii ja mönkii monta tuntia. Katsotaan, toimiiko sama taktiikka jatkossakin. Tänään olo oli herätessä hieman virkeämpi, koska sai nukuttua enemmän kuin 5 tuntia.

Molemmilla tuntuu olevan jo uhma. Välillä tuntuu että meininki on koko ajan huutoa ja kitinää ja riitelyä. Jos joku ei miellytä, heittäydytään lattialle huutamaan. Vastustetaan pukemista, rattaisiin menoa, vaipanvaihtoa... Kaikki rukkaset saadaan revittyä ulkona kädestä. On raskasta väkisin hoitaa rutiineja. Ja sitten tapellaan vähän väliä leluista tai sylipaikasta ja satutetaan toista. Ja mennään jatkuvasti juuri niille kielletyille laatikoille tyhjentämään kaikki.

Ja sitten pitäisi itse jaksaa olla 100% läsnä, jaksaa lakkaamatta lukea kirjoja, joita roudaavat syliin ja keksiä koko ajan jotain uutta kiinnostavaa tekemistä. Sitten kaiken ohessa pitäsi jaksaa pyykätä, siivota, laittaa ruokaa. Lähteminen kodin ulkopuolelle tuntuu rasittavalta, koska kaikki on niin hankalaa. Hermot menevät usein toisella tai molemmilla jo bussissa matkalla jonnekin. Mutta kotona taas seinät kaatuvat päälle. Joka päivä on pakko jossain käydä, siis oman kotipihan lisäksi. Puistoissa on liian stressaavaa, koska tyypit lähtevät eri suuntiin ja kiipeilevät jonnekin korkeisiin liukumäkiin. Koko ajan saa stressata mitä voi sattua, kun kotonakin niitä kuhmuja tulee. Eikä lähipuistossa edes juuri koskaan ole ketään muista. Väsymyksen takia on välillä huono olo, kiukuttaa, ärsyttää, itkettää. Sitten on huono omatunto, kun se oma surkea olotila tietenkin heijastuu myös lapsiin. Sitä vaan odottaa päiväuniaikaa, että edes hetken saa hengähtää. Parisuhdetta ei tietenkään ehdi missään välissä hoitaa eikä puolison kanssa liiemmin jaksa edes kommunikoida, koska molemmat olemme iltaisin ihan puhki.

Kyllä meillä onneksi myös paljon nauretaan, halitaan ja pusutellaan. Ja kerrotaan, että rakastetaan. Ja ihaillaan sitä huimaa kehitystä, mitä tapahtuu koko ajan. Mutta tämä nyt ei ollut postaus niistä ihanista jutuista. Nyt arki vaan tuntuu tosi rankalta. Milloinkohan tämä helpottaa... Onneksi tänään oli ihan hyvä fiilis, sen hyvän yön ansiosta, ja jaksettiin käydä aamulla kerhossa ja kaupassa. Onkos siellä muita, joilla yhtään samanlaisia fiiliksiä?

Ulla